Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla

Raimo Kerman on kahdeksankymppinen kuopiolainen neljän sukupolven mittaisesta juuresta. Koko ikäluokkansa tavoin hän on syntynyt vähän ennen sotia, 1937. Ansiotyössä hän on ollut pääasiassa Helsingissä. Siteet syntymäseutuun ovat olleet elävät ja antoisat. Tässä kirjassa on 55 tarinaa Kuopion lasten ja nuorten elämästä 1940-luvulla. Aika venyy pari vuotta kumpaankin suuntaan. Aikatauluthan pitävät, aika se vain heilahtelee. Minä eli me koimme jo ensi pommitukset 1940, menimme kouluun Kannaksen taistelujen jatkuessa 1944, pidimme torilla seuraa lomaileville sakemanneille ja löimme tahtia venäläisille vangeille. Olimme paikalla, kun 1945 torilla juhlittiin rauhaa ja jaettiin merkkejä. Edellisen kerran kokardeja olivat tuoneet isät rintamalta. Torinseutu oli kaupungin keskusta. Siellä oli pahimman pulan helpotettua miltei kaikkea mitä tarvittiin. Siellä oli tori ja isot kaupat. Sieltä sai kenkiä, vaatteita, lehtiä, kirjoja, äänilevyjä, vaikka polkupyörän, kunhan vain oli rahaa. Joo. Ja siellä oli myös koulut. Siellä oli elokuvat, ja ennen kaikkea, siellä sai tietää, mitä on tapahtumassa ja tulossa. Torilla tapasi, näki ja kuuli, pysyi mukana ajassa. Meidän kuopiolainen lapsuus päättyi 1952. Silloin lähti myös viimeinen sotakorvausjuna. Tilalle tuli kansainvälisyys, Helsingin olympiakisat ja Coca-Cola. Aulis Rytkönenkin meni Ranskaan eikä me käyty enää Linurilla. Jossakin edessä häämöttivät jo rokki ja farkut, rasvaletti ja kiihko. Sen pituinen se.